If you cut me I suppose I would bleed

En näe paljonkaan syitä, miksi mun pitäisi elää. Halu kuolla seuraa nykyään minua yhä useammin. Vaikka usein en ajattelekkaan haluavani kuolla, enkä sula lattialle itkemään, en silti "hyvinä" hetkinä ajattele, että on hyvä, olla olemassa. En tiedä, ehkä kukaan ei ajattele, ehkä ajattelee, mutta näin ainakin minä.
Osteoporoosin riski on havaittu, ja se painaa, ahdistaa ja stressaa. Pakko syödä ja juoda maitoa, etten luhistu ja rikkoudu fyysisesti, mutta syödessä luhistun ja rikkoudun henkisesti. Ja koska en näe syitä elää, ei oikeastaan tarvisi syödäkään, mutta minulla ei ole oikeutta kuolla edes nälkään. Jos paino putoaa liikaa, otetaan letkut esiin ja "paraneminen" alkaa taas. Enkä voi itse tappaa itseäni, koska en uskalla enkä syvällä sisimmässäni halua kuolla. Joten on pakko syödä, jos haluan elää helpompaa elämää tulevaisuudessa.
Usein ajattelen myös jääväni tänne vielä kauaksi aikaa, ja joskus siirtyä sitten aikuisosatolle ja ottaa anoreksia täysin osaksi elämääni, enkä parannu siitä täysin koskaan. Enkä edes usko, että parantuisin siitä täysin kokonaan koskaan. Enkä edes halua. Se on osa elämääni, vaikka tunnen sen välillä hiipuvan ja pelkään sen katoavan. Se on täyttänyt tyhjiä hetkiäni ja jotenkin ajattelen sen olevan mukavaa ja aikaa sopivasti kuluttavaa puuhaa. Ajatella ruokia ja kokkaamista ja yrittää olla jatkuavsti syömättä, vaikka ahmimishimo välillä yrittää saada vallan. Ja liikkua paljon, kuluttaa. Liikunta vei mukavasti tylsyyttä pois, mutta talven pakkasissa oli välillä vaikeaa.
Toisaalta oli juuri sopiva aika tulla osastolle, koska syömiseni, ahmiminen ja oksentelu alkoi karata käsistä ja pelkään, että olisin lihonut tai muuten seonnut ruuan kanssa, jos en olisi nyt osastolla. Täällä en voi syödä kuin tiettyinä aikoina ja vaikka joskus alkuaikoina hiipi pieni nälkä ja ahmimistunne, ei se ollut mahdollista. Ja jos jätän aterian väliin, koska haluan taas laihtua, en voi kohta sitä katua ja syödä jotain, koska ruokaa ei saa kuin ruokailuaikoina. Kotona aion pitää saman rytmin, enkä poikkea siitä. Jouluna en voi syödä herkkuja, mikä harmittaa.
Viime jouluna en vielä ollut kovinkaan anoreksian pauloissa, vaikka painoin vähän kuin sairaalaan tullessani. Silloin halusin vain laihtua. Pidin karkkilakon kaksikuukautta ennen joulua ja laihdutin urakalla 39 kiloon. (Olen 170cm pitkä). Olin jo tämän aloittaessani päättänyt, että jouluna sitten annan itselleni luvan syödä niin paljon kuin haluan; pipareita, konvehteja, kakkuja, kinkkua, torttuja ja muitakin herkkuja. Ja lihoinkin jouluna kaksi kiloa. Sitten aloin taas laihduttaa, mutta alimmillaan olin enää 40 kilossa. Paino hyppi 40-42 kilon välillä ja usein yritin vain pitää sen siinä 42:ssa. Ennen osastolle tuloa paino putosi taas 40 kiloon.
Reidet näyttää aina vain paksummilta ja maha tottuu koko ajan paremmin ruuan suureen määrään.

Kaupungilla

Pääsin eilen vanhempien kanssa kaupungille. Aluksi oli vain lupa kahville, mutta sain luvan käydä Gina tricossakin, mutta kävin myös Suomalaisessa kirjakaupassa. Kävimme ensin Gina tricossa ja ostin kaulakellon ja korvikset. Rakastan sitä kelloa! Vanhemmat maksoi, jee. Kokeilin paria vaatetta, mutta ei oikein ollut sopivia. Siellä oli liikaa vaatteita niin lyhyeen aikaan.
Sitten mentiin Coffee Houseen kahville. Äiti ja isä yritti jotenkin saada mua syömään jotain, tosi hienovaraisesti kuitenkin. Otin kahvin. Mustana. Juon aina mustana, maitotilkan kalorit vaan ei käy. Osastolla olen ihmetellyt miten eräs toinen anorektikko voi laittaa maitoa kahviin, koska tuntuu, että hänelle muuten kalorit merkitsevät enemmän. Itse en edes osaa laskea aterioitteni kalorimäärää, mutta tuntuu, että hän osaa. En tietenkään voi olla varma.
Kirjakauppa oli aika lähellä, joten kerkesin sielläkin viettää aikaa. Olisin ostanut osan itse, mutta isä sanoi, että maksavat nekin. Ostin Miss Mixin, Nemin, ristikkolehden ja Kaunotar ja hirviö -Disney DVD. Äiti osti myös joululahjaksin Ingon uusimman kirjan.
Kaupungilla meni noin tunti 10 minuuttia.
Aijon kysyä, jos pääsen käymään elokuvissa ja kampaajalla kohta.

ULOS!

Noniin, tänään menin vapaakululle ensimmäistä kertaa! Eilen sain 15 minuutin vapaakulun, mutta parantumisen eteneminen ahdistaa, enkä oikein voi iloita siitä, muuta kuin silloin, kun olen ulkona.