Haluan hoitoon; taistelen ilman voimia

Olen sairastanut anoreksiaa noin 4 vuotta. Olin alipainoinen jo alottaessa laihdutuksen. Pudotin 10 kiloa puolessa vuodessa, eikä perheeni huomannut mitään. Kaverini saattoivat huomata jotain, mutta eivät huomauttaneet asiasta.
 Aloitin lukion vuonna 2009 ja aloin käydä punnituksissa joulun aikoihin. Kävin vielä toista vuotta kaksi viikkoa, jonka jälkeen terveyskeskuksen lääkäri laittoi minut pakkolähetteellä Oulun nuorisopsykiatriselle osastolle. En koskaan tuntenut tarvetta "parantua". En edes kokenut olevani sairas. Osastolla paino nousi yhdeksän kuukauden aikana yhdeksän kiloa. En edelleenkään halunnut parantua. Maaliskuussa saavutin täysi-ikäisyyden, jolloin pakkohoidon kriteereiden puuttuessa, olin vapaa lähtemään. Kirjauduin ulos osastolta huhtikuussa. Kaikki olivat pettyneitä.
 Jatkoin sairaslomaa koko kesän ja sain painoa lisää pari kiloa. Kauan tämä ilo ei kestänyt, sillä muutaman kuukauden päästä painoni alkoi taas laskea. Syksyllä aloitin kuitenkin opiskelut Nivalan ammattikoulussa. Kävin koulua vuoden ja muutaman viikon.
 Syksyllä 2012 poikaystäväni oli saanut iskostettua päähäni, kuinka sairas oikeasti olin, ja löysin halun parantua. Lähin ja nopein vaihtoehtoni oli Ylivieskan avo-osasto. Muutaman kuukauden jälkeen minkäänlaista muutosta ei ollut tapahtunut, ja aloin tuntea olevani säilössä; paino ei laskenut, mutta edistystäkään paranemisen suhteen ei tapahtunut. Aloin ymmärtää, että jotain muuta on tehtävä.
 Aloimme osaston hoitajien ja lääkärin kanssa miettiä eri vaihtoehtoja ja katsoimme parhaaksi, että pääsisin Kokkolan yksityiselle syömishäiriöklinikalle. Kallio ei kuitenkaan suostunut myöntämään maksusitoomusta, jonka yksityinen hoito vaatii. Niinpä lähdin arviointijaksolle Oulun aikuisten osastolle tammi-helmikuussa.
 Aloin jo kyllästyä osastoihin ja pompotteluun. Haluan parantua ja hoito on. Miksen saa sitä? Kolmen viikon Oulussa olon jälkeen minut kirjattiin ulos osastolta ja Ylivieskaan lähetettiin suositus, että minut lähetettäisiin Kokkolaan yksityiselle. En päässyt.
 Olen taas kotona odottamassa. Motivaationi laskee koko ajan, ja minusta tuntuu, että vaikka saisin nyt tarvittavan hoidon, en enää jaksaisi, koska olen joutunut kamppaileen yksin niin kauan. Mutta taistelen, koska muutakaan keinoa ei ole. En voi jäädä tähän tilaan loppu elämäkseni.
 Terapiakeskuksessa lääkäri kehotti ottamaan yhteyttä potilasasiamieheen. Hän kehotti tekemään hakemuksen. Taas hakemuksen. Samalle henkilälle samasta asiasta. Milloin tämä oikein loppuu? Eikö Kalliollekin tulisi halvemmaksi laittaa minut kerralla kunnon hoitoon, vaikka vähän kalliinpaan, kuin pompotella minua vuosia eriosastoilla ja ehkä jopa maksaa hoitoja lopun elämääni, jos tällä menolla kroonistuisin. Alkoholistit ja huumeriippuvaiset saavat hoitoa heti tarvittaessa ja jopa maksusitoomuksiakin Kalliolta. Kalajokilaakso, Perjantai 28. kesäkuuta 2013 "Elämä pitää kohdata raakana" -artikkelissa Kallion vt. johtava ylilääkäri Mikko Suni sanoo, ettää tapaukset käsitellään yksilöllisesti ja että hoidon tarve ja asiakkaan motivaatio ovat keskeiset kriteerit. Hän ei myöskään näe mitään estettä maksusitoomukselle Lapuan hoitoon niille, joille se on paikallaan.
 Eikö neljän vuoden sairastaminen ja yli vuoden oma halu ja kamppailu anna minulle syytä tarvittavaan hoitoon?

Ylivieskassa 1.7.2013