Taas läpi helvetin

Niin paljon on tapahtunut ja niin vähän olen kirjottanut muistiin. Joskus haluaisin ehkä kertoa, tai vain itse muistaa oman tarinani ja siksi harmittaa miten vähän olen kirjottanut blogia tai päiväkirjaa.

Viimeisin osastojakso oli siis Kokkolan uudessa syömishäiriö yksikössä. Siellä sain paljon apua ja pystyin asioihin, joihin en muilla osastoilla pystynyt. Täysin en kuitenkaan parantunut ja aikataulut ja listan mukainen syöminen alkoi olla liian hankalaa sovittaa muuhun elämään, joten päätin pärjätä itse taas. Samalla myös päätin, etten osastolle mene enää ikinä. Mutta samalla päätin ettei vointini myöskään romahda, painon suhteen ainakaan.
 No, paino nyt taas on omalla "turvalisella" luvullaan, joka ei vaarallista ole. Vai onko? Eihän se ole normaalipaino... Mutta ei ole koskaan ollutkaan. Eikö minulla silloin ole lupa olla aina alipainoinen, koska se on minulle luonnollista? Mutta milloin keho sanoo, ettei se ole? Silloin kun osteoporoosi todetaan? Vai onko osteoporoosi vain haamuja vielä alhaisemmalta painolta? Jos en olisi koskaan sairastunut, mutta pysynyt alipainoisena, olisiko osteoporoosista tietoakaan? 

Voisin sanoa, että minulla meni kauan hyvin, mutta ehkä oikeasti vain pärjäsin ja elin helppoa arkea muutamilla vaikeilla hetkillä. Söin mitä söin, jatkuvasti tarkkaillen. Söin herkkuja, mikä väillä riistäytyi käsistä. Usein mietein lyhyttä osastojaksoa, jottai oppisin taas oikean ruokailutavan, mutta siihen en koskaan päätynyt kuitenkaan. Olen ajatellut luovuttamista kumpaankin suuntaan, olen vihannut ruokaa ja täyttä oloa, olen vihannut ja rakastanut nälkää. Olen syönyt säännöllisesti ja epäsäännöllisesti. Ahdistukset oli lyhyitä ja sain ne blokattua kokonaan pois tarvittaessa.
 Usein ajattelin syömistä listan mukaan. Silloin määräysvalta ei olisi kokonaan itsellä, ja olisi helpompaa päättää mitä syö, miten paljon ja milloin. Minulla oli lista edelleen tallessa kotona, mutta määrät siinä oli vaikeita, koska kaikille ei ollut tarkkaa gramma- tai desimäärää. Tiesin että hoitajilla Kokkolassa oli tarkat määrät ja ajattelin joskus pyytäväni sitä. En kuitenkaan pyytänyt. Yhdessä terapiaistunnossa lista tuli puheeksi ja terapeutti antoi minulle oikean listan. Aloin samantien itkeä. Helpotuksesta.

Seuraavat viikot oli yhtä helvettiä ja olin taas ahdistunut lähes koko ajan. Mietein ruokaa ja aikatauluja. Mietin edelleen. Ahdistaa edelleen. Itken, stressaan ja pelkään. Enkä oikein jaksa. Miksi tämä menee taas näin?