Taas läpi helvetin

Niin paljon on tapahtunut ja niin vähän olen kirjottanut muistiin. Joskus haluaisin ehkä kertoa, tai vain itse muistaa oman tarinani ja siksi harmittaa miten vähän olen kirjottanut blogia tai päiväkirjaa.

Viimeisin osastojakso oli siis Kokkolan uudessa syömishäiriö yksikössä. Siellä sain paljon apua ja pystyin asioihin, joihin en muilla osastoilla pystynyt. Täysin en kuitenkaan parantunut ja aikataulut ja listan mukainen syöminen alkoi olla liian hankalaa sovittaa muuhun elämään, joten päätin pärjätä itse taas. Samalla myös päätin, etten osastolle mene enää ikinä. Mutta samalla päätin ettei vointini myöskään romahda, painon suhteen ainakaan.
 No, paino nyt taas on omalla "turvalisella" luvullaan, joka ei vaarallista ole. Vai onko? Eihän se ole normaalipaino... Mutta ei ole koskaan ollutkaan. Eikö minulla silloin ole lupa olla aina alipainoinen, koska se on minulle luonnollista? Mutta milloin keho sanoo, ettei se ole? Silloin kun osteoporoosi todetaan? Vai onko osteoporoosi vain haamuja vielä alhaisemmalta painolta? Jos en olisi koskaan sairastunut, mutta pysynyt alipainoisena, olisiko osteoporoosista tietoakaan? 

Voisin sanoa, että minulla meni kauan hyvin, mutta ehkä oikeasti vain pärjäsin ja elin helppoa arkea muutamilla vaikeilla hetkillä. Söin mitä söin, jatkuvasti tarkkaillen. Söin herkkuja, mikä väillä riistäytyi käsistä. Usein mietein lyhyttä osastojaksoa, jottai oppisin taas oikean ruokailutavan, mutta siihen en koskaan päätynyt kuitenkaan. Olen ajatellut luovuttamista kumpaankin suuntaan, olen vihannut ruokaa ja täyttä oloa, olen vihannut ja rakastanut nälkää. Olen syönyt säännöllisesti ja epäsäännöllisesti. Ahdistukset oli lyhyitä ja sain ne blokattua kokonaan pois tarvittaessa.
 Usein ajattelin syömistä listan mukaan. Silloin määräysvalta ei olisi kokonaan itsellä, ja olisi helpompaa päättää mitä syö, miten paljon ja milloin. Minulla oli lista edelleen tallessa kotona, mutta määrät siinä oli vaikeita, koska kaikille ei ollut tarkkaa gramma- tai desimäärää. Tiesin että hoitajilla Kokkolassa oli tarkat määrät ja ajattelin joskus pyytäväni sitä. En kuitenkaan pyytänyt. Yhdessä terapiaistunnossa lista tuli puheeksi ja terapeutti antoi minulle oikean listan. Aloin samantien itkeä. Helpotuksesta.

Seuraavat viikot oli yhtä helvettiä ja olin taas ahdistunut lähes koko ajan. Mietein ruokaa ja aikatauluja. Mietin edelleen. Ahdistaa edelleen. Itken, stressaan ja pelkään. Enkä oikein jaksa. Miksi tämä menee taas näin?

Numeroita

19.4.2015
Välillä tuntuu, että haluaisin lisää joka paikkaan kehossa ja olla normaalimman kokoinen. Kauniimpi, pehmeämi, täydempi ja vahvempi. Mutta aina kun ajattelen tekeväni jotain sen eteen, numerot alkaa kauhistuttaa. Jos paino on nyt jos lähellä viittäkymppiä, tarkoittaa se sitä, että paino nousisi reilusti sen yli. Se tuntuu pahalta.

Toinen päivä koulua.

Aloitin eilen tekstiili- ja vaatetusalan perustutkinnon Seinäjoella. Koulu tuntui viihtyisältä ja luokkakaverit ja opettajat ovat mukavia. Luokassa vaan on aivan liian kuuma! Syöminen meni ilman erityisempiä ahdistumisia siihen asti, kunnes menin ensimmäisenä päivänä pitkästä aikaa koulu ruokailuun. Tuntui, että syöminen on taas jotenkin kiellettyä. Tunteen todennäköisesti sai aikaan se, että viimeksi kun olen koulussa syönyt ja linjastolta ottanut ruokaa, minulla on ollut menossa pitkä ja vaikea anoreksia jakso.
 Tänään syöminen vaikeutui entisestään, kun sain tietää, että meidän luokalla on toinenkin anorektikko ja menimme yhdessä syömään, jolloin vertaaminen alkoi tietenkin heti. Menin iltapäivällä terkkarille, ja itkuhan siinä heti pääsi, kun sai mieltä ja ahdistusta purkaa.
 Vähän aikaa sitten tein kuitenkin pekoni-kalkkuna-juusto-toasteja kaksi ja koulusta päästyä söin puoli purkkia Ben & Jerry'sin Strawberry Cheesecake -jäätelöä eikä se haitannut enää niinkään.
Ystäviä on ikävä..
Mutta huomenna on uusi päivä.

Iloisesti puntarilla

Tänä aamuna muistin käydä puntarilla ja paino oli noussut viime kerrasta parisataa grammaa, eli joidenkin mukaan pysynyt samana. Olin yllättäen iloinen tästä, koska olen syönyt vaihtelevasti, enkä ole seurannut painoa tai yrittänyt oikeastaan tehdä sille mitään. Paino on pysynyt samana, kun olen syönyt siten, miltä on tuntunut. Pieniä vaikeuksia toki ollut, mutta en ole seurannut painoa. Onko tässä nyt sitä normaalia syömistä?

Kaikki hyvin on, en ole erityisen onneton.

Pääsin Kokkolaan päiväosastolle. Aluksi kaikki sujui hankalasti, ahdistavasti ja hyvin. Ruokaan piti taas tottua ja syömiseen oli tietty aikaraja. Kotona piti noudattaa samaa suunnitelmaa ja aikoja. Sain paljon eripuraa aikaan hoitajien kanssa, mutta sehän kuuluu asiaan, kun ruuasta ja painosta on kyse.
 Lopulta kyllästyin sääntöihin ja aikatauluihin ja lähdin osastolta lähes terveen painossa ja päätin pärjätä itse. Päätin olla menemättä koskaan takaisin osastolle. Jos vaikeita hetkiä tulee, tai ruoka ei maistu, on otettava vaan itseä niskasta kiinni ja painaa eteenpäin ja huolehtia itsestään.
 Aikaisemmin eräällä mallitoimistolla käydessäni vielä alipainoisena, minulle sanottiin, ettei sinänsä tarvitse lihottaa, mutta lihasta olisi hyvä saada. Tänään mallitoimistossani sanotaan, etten saa laihtua enää yhtään, ja että painoa saisi tulla vielä muutama kilo. Joten haluni mallintöihin toimii motiivina parantua, eikä motiivina laihduttaa, kuten moni luulee.
 Välillä tunsin itseni jo lähes terveeksi ja mietein voinko enää edes kutsua itseäni anorektikoksi, mutta sitten syöminen vaikeutui taas hetkellisesti. En pystyny muutamaan päivään syömään kunnolla ja minua pelotti ja ahdisti kamalasti. Nyt suhde ruokaan vaihtelee hieman päivittäin. En kuitenkaan syö enää niin paljon herkkuja pitääkseni ja nostaakseni painoa, koska haluan terveellisemmän ruokavalion ihon, hiuksien ja jaksamisen vuoksi. Välillä on päiviä, jolloin en pysty syömään herkkuja ollenkaan ja välillä päiviä, jolloin sillä ei ole merkitystä. Nälän tunne on toisina päivinä ihanaa, toisina inhottavaa koska joutuu syödä, toisina samantekevää, jolloin syön. Jonakin päivänä yksi leipä voi olla liikaa ja jonakin päivänä syön hyvällä mielellä ajattelematta sen kummemmin.
 Puntarilla ei ole väliä enää! Käyn puntarilla noin kerran viikossa, jos MUISTAN. Ainiin, aioin aamulla käydä puntarilla. No ehkä huomenna, nyt ruokaa. Välillä mietityttää, onkohan paino laskenut ja pitäisikö vielä syödä lisää tälle päivää. Riittääkö, haluanko, jaksano, tarviiko, tekeekö mieli, onko nälkä? Mahaa tarkkailen koko ajan. Jos se näyttää jossain vaiheessa yhtään isommalta, on pakko vaihtaa löysempi paita. Istuessa pitää miettiä miltä näyttää: pitääkö vetää vatsaa sisään tai suoristaa ryhtiä. Vai onko tänään hyvä päivä, eikä ruoka näy mahassa.

Haluan hoitoon; taistelen ilman voimia

Olen sairastanut anoreksiaa noin 4 vuotta. Olin alipainoinen jo alottaessa laihdutuksen. Pudotin 10 kiloa puolessa vuodessa, eikä perheeni huomannut mitään. Kaverini saattoivat huomata jotain, mutta eivät huomauttaneet asiasta.
 Aloitin lukion vuonna 2009 ja aloin käydä punnituksissa joulun aikoihin. Kävin vielä toista vuotta kaksi viikkoa, jonka jälkeen terveyskeskuksen lääkäri laittoi minut pakkolähetteellä Oulun nuorisopsykiatriselle osastolle. En koskaan tuntenut tarvetta "parantua". En edes kokenut olevani sairas. Osastolla paino nousi yhdeksän kuukauden aikana yhdeksän kiloa. En edelleenkään halunnut parantua. Maaliskuussa saavutin täysi-ikäisyyden, jolloin pakkohoidon kriteereiden puuttuessa, olin vapaa lähtemään. Kirjauduin ulos osastolta huhtikuussa. Kaikki olivat pettyneitä.
 Jatkoin sairaslomaa koko kesän ja sain painoa lisää pari kiloa. Kauan tämä ilo ei kestänyt, sillä muutaman kuukauden päästä painoni alkoi taas laskea. Syksyllä aloitin kuitenkin opiskelut Nivalan ammattikoulussa. Kävin koulua vuoden ja muutaman viikon.
 Syksyllä 2012 poikaystäväni oli saanut iskostettua päähäni, kuinka sairas oikeasti olin, ja löysin halun parantua. Lähin ja nopein vaihtoehtoni oli Ylivieskan avo-osasto. Muutaman kuukauden jälkeen minkäänlaista muutosta ei ollut tapahtunut, ja aloin tuntea olevani säilössä; paino ei laskenut, mutta edistystäkään paranemisen suhteen ei tapahtunut. Aloin ymmärtää, että jotain muuta on tehtävä.
 Aloimme osaston hoitajien ja lääkärin kanssa miettiä eri vaihtoehtoja ja katsoimme parhaaksi, että pääsisin Kokkolan yksityiselle syömishäiriöklinikalle. Kallio ei kuitenkaan suostunut myöntämään maksusitoomusta, jonka yksityinen hoito vaatii. Niinpä lähdin arviointijaksolle Oulun aikuisten osastolle tammi-helmikuussa.
 Aloin jo kyllästyä osastoihin ja pompotteluun. Haluan parantua ja hoito on. Miksen saa sitä? Kolmen viikon Oulussa olon jälkeen minut kirjattiin ulos osastolta ja Ylivieskaan lähetettiin suositus, että minut lähetettäisiin Kokkolaan yksityiselle. En päässyt.
 Olen taas kotona odottamassa. Motivaationi laskee koko ajan, ja minusta tuntuu, että vaikka saisin nyt tarvittavan hoidon, en enää jaksaisi, koska olen joutunut kamppaileen yksin niin kauan. Mutta taistelen, koska muutakaan keinoa ei ole. En voi jäädä tähän tilaan loppu elämäkseni.
 Terapiakeskuksessa lääkäri kehotti ottamaan yhteyttä potilasasiamieheen. Hän kehotti tekemään hakemuksen. Taas hakemuksen. Samalle henkilälle samasta asiasta. Milloin tämä oikein loppuu? Eikö Kalliollekin tulisi halvemmaksi laittaa minut kerralla kunnon hoitoon, vaikka vähän kalliinpaan, kuin pompotella minua vuosia eriosastoilla ja ehkä jopa maksaa hoitoja lopun elämääni, jos tällä menolla kroonistuisin. Alkoholistit ja huumeriippuvaiset saavat hoitoa heti tarvittaessa ja jopa maksusitoomuksiakin Kalliolta. Kalajokilaakso, Perjantai 28. kesäkuuta 2013 "Elämä pitää kohdata raakana" -artikkelissa Kallion vt. johtava ylilääkäri Mikko Suni sanoo, ettää tapaukset käsitellään yksilöllisesti ja että hoidon tarve ja asiakkaan motivaatio ovat keskeiset kriteerit. Hän ei myöskään näe mitään estettä maksusitoomukselle Lapuan hoitoon niille, joille se on paikallaan.
 Eikö neljän vuoden sairastaminen ja yli vuoden oma halu ja kamppailu anna minulle syytä tarvittavaan hoitoon?

Ylivieskassa 1.7.2013

Oulussa taas.

Tänään tuli viikko täyteen Oulun aikuisosastolla. Säin lähetteen tänne arviointijaksoon, jonka jälkeen pitäisi päästä Kokkolan syömishäiriöklinikalle.
Ensimmäinen päivä oli aivan kamala. Hirvein kokemus ikinä osastolta. Masennuin niin, ttä istuin kaksi tuntia lattialla ja tuijotin seinää.
Muut päivät onkin sitten sujunut hieman paremmin, vaikka vaikeaa välillä onkin.
Aamupalalla olen saanut hedelmiä syötyä, mutta muuten en ole oppinut sitä vielä. Työn alla sekin.
Se menee kaikki mahaan. "Kyllä se siitä tasottuu." EI TASOTU. Siellä on ja pysyy. Maha paisuu kuin raskaana olisin, ja kaikki muu pysyy ennallaan. Nälkä ei enää ehdi tulla, kun joutuu jo taas syömään. Lounas, VÄLIPALA, päivällinen ja iltapala. Välipalaa olen hieman oppinut syömään, mikä taas vituttaa erittäin paljon. Välillä. Välillä olen iloinen, että voin syödä ruoka-aikojen ulkopuolellakin jotain. Vaikka kohta sekin muuttuu ruoka-ajaksi, eikä hyöty sinänsä ollut siis kummoinen.